Kolme havaintotapaa

Kolme havaintotapaa

Thanissaro Bhikkhu

Melkein mistä tahansa buddhalaisuutta käsittelevästä kirjasta saa tietää että olemassaolon kolme tunnusmerkkiä; katoavaisuus, epätyydyttävyys ja ei-itseys muodostavat yhden Buddhan keskeisimmistä opetuksista. Omituinen asia kuitenkin on, että kun katsoo paalinkieliseen kaanoniin, sana ”kolme tunnusmerkkiä” ti-lakkhana, ei esiinny siellä. Jos suorittaa haun mistä tahansa kaanonin tietokoneversiosta, ja kirjoittaa sinne esimerkiksi katoavaisuuden tunnusmerkin, annicca-lakkhana, mitään ei löydy. Sana ei esiinny lainkaan paalinkielisessä kaanonissa. Sama pätee dukkha-lakkhanaan ja anatta-lakkhanaan, noitakaan yhdistelmiä ei löydy. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että käsitteet anicca, dukkha ja anatta eivät esiintyisi kaanonissa, niitä ei vain määritellä tunnusmerkeiksi. Niistä ei muodosteta yhdyssanaa sanan tunnusmerkki kanssa. Ne kuitenkin yhdistetään sanaan havainto, sanna, eli katoavaisuuden havaitseminen, kärsimyksen havaitseminen ja ei-itseyden havaitseminen, sekä sanananupassana kanssa, joka merkitsee kontemplaatiota tai jonkin asian mielessä pitämistä silloin kun se tapahtuu. Eli sana aniccanupassana tarkoittaa kontemploida katoavaisuutta siellä missä se tapahtuu.

On totta että kaanonissa löytyy toistuvasti toteamuksia siitä että kaikki muodostuneet tai olosuhteista syntyneet asiat ovat katoavaisia, että ne ovat epätyydyttäviä. Ja että kaikki dhammat, kaikki mielen objektit ovat ei-itse. Jos asiat ovat näin, niin miksei sitten voisi sanoa että asioilla on nämä kolme tunnusmerkkiä tai ominaisuutta?Miksi tehdä tarpeetonta suurta numeroa kielestä? Koska sanat ovat kuin sormia, ja on tärkeää että ne osoittavat oikeaan suuntaan, erityisesti jos ne syyttelevät, kuten nämä kolme havaintotapaa. Ja meidän harjoituksessamme, se suunta johon ne osoittavat on tärkeä monista eri syistä.

Yksi on, että Buddhan tarkoituksena ei ole analysoida ulkoisten asioiden perimmäistä luonnetta. Hän on kiinnostuneempi siitä, kuinka sisäiset ilmiöt vaikuttavat onnellisuuden etsintäämme. Kuten hän kerran sanoi, ainoa asia mitä hän opetti, on kärsimystä ja sen lakkaamista. Kärsimyksessä on kyse siitä, kuinka mieli etsii onnellisuutta vääristä paikoista, väärin keinoin. Etsimme kestävää onnea asioista, jotka eivät ole kestäviä. Etsimme onnea asioista jotka ovat epätyydyttäviä ja etsimme ”meidän” onnellisuuttamme asioista jotka eivät ole meidän, jotka ovat vaikutusvaltamme ulottumattomissa. Nämä kolme katoavaisuuden, kärsimyksen ja ei-itseyden havaintotapaa keskittyvät psykologiaamme, siihen kuinka voimme tunnistaa etsivämme onnea väärillä tavoilla, niin että voimme alkaa etsiä oikeista paikoista, oikein keinoin. Näiden kolmen teeman kontemplaatio, kolmen havaintotavan käyttö tähtää todellisen ja kestävän onnellisuuden löytämiseen.

Niinpä on hyvä muistuttaa itseään tästä, koska meditaation ensisijaisen polttopisteen tulisi aina olla mielessä. Tarkoituksena ei ole analysoida ulkoisia asioita itsessään. Tarkoituksena on nähdä kuinka mielen pyrkimys onneen vaikuttaa siihen miten asiat käyttäytyvät. On hyvä pitää huomionsa tässä mielen pyrkimyksessä onneen, silloinkin kun keskittyy hengitykseen. Kun hengitys muuttuu yhä hienovaraisemmaksi, ja mukavuuden tunne alkaa täyttää kehon, sitä saavuttaa tason jolloin mieli ja hengitys saavuttavat ykseyden. Mieli ja sen toiminnot tulevat aina vain enemmän etusijalle ja hengitys, muuntuessaan hienovaraisemmaksi, katoaa taustaan. Juuri näin sen pitääkin mennä, sillä hengitys ei ole syypää, vaan mieli. Asiat jotka ovat katoavaisia, epätyydyttäviä ja ei-itseä, ei niitä pidä syyttää. Ongelma on siinä, miten mieli kääntyy näiden asioiden puoleen onnellisuuden perässä. Jopa silloin kun se etsii onnellisuutta verrattaen viisain keinoin, nämä asiat ovat ajankohtaisia.

Kuten Buddha sanoi: viisauden alku on siinä, kun menee sellaisten ihmisten luo, jotka ovat löytäneet perimmäisen onnellisuuden ja kysyy heiltä: ”Mitä minun tulee tehdä, niin että se johtaa minun pitkäaikaiseen hyvinvointiin ja onnellisuuteen?” Huomatkaa: Minun. Pitkäaikaiseen. Hyvinvointiin ja onnellisuuteen. Nuo kolme kategoriaa ovat suhteessa kolmeen havaintokeinoon. ”Minun” on suhteessa ei-itseen. ”Pitkäaikainen” on suhteessa katoavaisuuteen, ”hyvinvointi ja onnellisuus” on suhteessa epätyydyttävyyteen. Kolme havaintotapaa toimivat eräänlaisina keinoinina joilla voi testata löytämäänsä onnellisuutta, nähdä onko se asettamiensa standardien mukaista. Mutta ne seuraavat kysymystä ”Mitä minun tulisi tehdä?”. Sen on tultava ensin.

Toisin sanoen, kun etsimme onnea, ensin keskitymme tekoihin jotka eivät itseässään johda perimmäiseen onneen, mutta joita voidaan käyttää polkuna: asioita kuten tietoinen läsnäolo, sinnikkyys ja keskittyminen. Tässä vaiheessa Buddha ei vielä kehota keskittymään erityisen paljon näihin kolmeen tunnusmerkkiin. Hän kehottaa keskittymään tekemiseen. Osana tuota tekemistä, pidämme kiinni muista havainnoista, kuten hengityksen havaitsemisesta, tai mikä tahansa meditaatiomme kohteena onkaan. Teemme siitä merkittävän. Ja yritämme puskea tuon havainnon kiinteään keskittymisen tilaan, tämä tarkoittaa että työnnämme sitä jatkuvuuden ja miellyttävyyden suuntaan, tarkoituksena saada se kontrolliimme.

Tällätavoin joudumme itseasiassa taistelemaan kolmea tunnusmerkkiä vastaan samalla kun yritämme saavuttaa keskittymisen tilan. Työnnämme nähdäksemme kuinka pitkälti voimme löytää onnea ehdollisista asioista. Yksi syy tälle on, että jos ei puske totuutta vastaan kunnes se alkaa työntää takaisin, ei voi tietää kuinka vahva se on. Toinen syy on, että tarvitsemme tuota ehdollista onnellisuutta, tuota suhteellisen eheää hyvinvointia jotta voimme katsoa asioita hyvin varovaisesti kun ne muodostuvat. Tuo virke ”Kun ne muodostuvat” tulee kuvioon kun lakkaamme puskemasta. Mutta ensin on työnnettävä.

Näinpä keskittymistä on työstettävä kaikissa toiminnoissa, tarkoituksena pitää mieli jatkuvasti mahdollisimman hiljaisena siitä huolimatta millaiset ulkoiset tekijät ovat. Hiljaisuudelle luodaan sisäiset olosuhteet, sisäinen hyvänolon tunne jota myös pyritään ylläpitämään kaikkien ulkoisten olosuhteiden keskellä. Näin taitavuus ja kyvyt kehittyvät.

Tässä vaiheessa leikkiä pysymättömyyden, epätyydyttävyyden ja ei-itseyden teemat pätevät lähinnä asioihin jotka häiritsevät keskittymistä. On pyrittävä näkemään, että siitä huolimatta kuinka kauniita, houkuttelevia tai mielenkiintoisia muut asiat saattavat olla, ne eivät ole verrattavissa keskittymiseen onnellisuuden lähteenä. Ne ovat vähemmän kestäviä, epätyydyttävämpiä ja vähemmän meidän kontrollimme alaisia. Niistä siis luovutaan keskittymisen nautinnon vuoksi. Harjoitus jatkuu näin, näiden oivallusten parissa, kunnes on täysin oppinut hallitsemaan keskittymisen taidon. Tämä, kuten Buddha kerran sanoi, tapahtuu paljon sen jälkeen kun on saanut ensi maistiaisensa kuolemattomasta.

Tämä taas tarkoittaa, että pitkän aikaa työskentelee kolmea tunnusmerkkiä vastaan, ainakin suhteessa omaan keskittymiseensä. Näitä kolmea havaintotapaa voi käyttää esimerkiksi analysoidessaan mitä tahansa himon, vihan, kateuden tai pelon kohdetta joka häiritsee keskittymistä. Nämä havaintotavat ovat olennaisia, sillä ne toimivat muistutuksina siitä ettei noista asioista voi löytää todellista onnellisuutta. Toistaiseksi, näitä kontemplaation teemoja sovelletaan näin.

Ja jälleen, polttopiste ei ole niinkään pyrkimyksessä havaita ulkoisten kohteiden todellinen luonne, kuin pikemminkin käyttää havaintotapoja vastalääkkeenä mielen taipumuksille. Sillä näiden havaintojen ei ole tarkoitus olla lausunto ulkoisten asioiden todellisesta luonteesta, sillä, jos asiaa ajattelee, ulkoisten asioiden todellinen luonto ei ole kovinkaan olennainen asia. Emme takerru ilmiöihin vain koska kuvittelemme, että ne ovat tai eivät ole todella olemassa. Me takerrumme niihin, koska ajattelemme että niiden aiheuttama onni on kaiken sen vaivan arvoista mikä niihin nyt liittyykään. Se, mitä Buddha pyrkii osoittamaan, on etteivät ne aiheuta sellaista onnea. Niiden tuoma onni ei ole vaivan arvoista.

Eli näitä kolmea tunnusmerkkiä käytetään asioihin jotka ovat keskittymisen ulkopuolella, ja sitten tarkkaillaan kuinka mieli panee vastaan. Toisin sanoen, mitä se ei suostu havaitsemaan muuttuvana, epätyydyttävänä ja ei-itsenä? Kun näkee mielen vastustelevan tähän tapaan, on oivaltanut jotain sen takertumisesta. On löytänyt sellaisen kohdan johon on pureuduttava ja kyseenalaistettava sen vastustelua. Mitä harhaista kuvitelmaa mieli yrittää suojella tässä? Mitä asennetta se yrittää piilotella tarkkaavaisuudeltasi? Tällätavoin nämä havaintotavat palauttavat huomion mieleen ja alleviivaavat takertumisemme kohteita niin, että tiedämme missä on vielä työn sarkaa.

Näitä kolmea havaintotapaa voi myös käyttää ensimmäisiin keskittymisen tasoihin kun haluaa siirtyä syvemmille tasoille. Kun mieli on asettunut ja hiljainen jollain perustasolla, onko se niin hiljainen kuin mahdollista? Vai onko siellä vielä jotain muutoksenalaista? Jos huomaat, että jotkin keskittymisen tekijät ovat epätyydyttäviä tai katoavaisia, niistä voi päästää irti, ja tämä johtaa syvemmille keskittymisen tasoille.

Perimmäisellä tasolla, kun takertuminen keskittymisen ulkopuolisiin asioihin lakkaa, nämä havaintotavat käännetään itse keskittymiseen. Kun tämä kontemplaatio muuttuu hienovaraisemmaksi, sitä huomaa että kaikkein vakainkin keskittymisen taso jonka on saavuttanut, se josta muodostuu kaikkein korkein nautinnon ja hyvinvoinnin tila, muodostuu viidestä aggregaatista hyvin hienovaraisella tasolla ja että jopa tällä hyvin hienovaraisella tasolla ne käyttäytyvät näiden kolmen tunnusmerkin mukaisesti. Kolme havaintotapaa siis sovelletaan siihen, että jopa takertumisesta keskittymiseen voidaan päästää irti. Tässä vaiheessa mieli käännetään kuolemattoman puoleen, ja kuten tekstit sanovat, ja kuten teksteissä todetaan, tämä kääntyminen voi johtaa kahteen suuntaan. Toinen näistä on ei-palaaminen, jossa nauttii nibbanasta dhammana, mielen kohteena. Toinen on täydellinen arahanttius, jossa tämäkin nautinto ylitetään.

Se on juuri tässä nimenomaisessa tienhaarassa jossa analyysi sabbe dhamma anatta, kaikki dhammat ovat ei-itse, pätee. Siellä missä saattaisi havaita nibbanan dhammana, mielen ilmiönä. Niin kauan kun sen havaitsee näin, takertumista tulee olemaan, tulee olemaan dhamma josta pitää kiinni. On siis opittava ylittämään tuo takertuminen käyttämällä ei-itseyden havaintoa kuolemattomaan dhammaan. Silloin, kuten teksteissä todetaan, päästää irti kaikista dhammoista, ja näin on mahdollista havaita nibbana toisella tavoin, ei dhammana, vaan irtipäästämisenä kaikista dhammoista. Tämä on perimmäisin. Ja tässä pisteessä kolme tunnusmerkkiä menettävät funktionsa. Ne ovat tehneet työnsä, ja ne voi laittaa syrjään. Nehän ovat ehdollisia ilmiöitä. Kun on päästänyt kaikesta irti, on päästänyt irti myös niistä. Arahantit voivat käyttää näitä havaintotapoja luodakseen miellyttäviä olotiloja mielellä, muistuttaakseen itseään miksi he saavuttivat perimmäisen onnellisuuden, mutta näitä havaintoja ei enää tarvita vapautumisen aikaansaamiseksi.

Muistakaa siis: emme harjoita saapuaksemme ilmiöiden todellisen luonnon ääreen itsetarkoituksellisesti, vaan ymmärtääksemme minkä takia niiden toiminta tekee niistä onnellisuuteen sopimattomia. Painopiste on aina siinä että havaintoja käytetään mielen taitamattomien toimien vastavoimina, koska mielen tapahtumat ovat aina tärkeimmässä asemassa.

Ajaan Fuangilla oli kerran oppilas Singaporessa, joka kirjoitti hänelle kirjeessään saavuttaneensa meditaatiossaan tason, jossa ainoa tarkoitus oli havaita kolme tunnusmerkkiä kaikessa kohtaamassaan. Ajaan Fuang laittoi minut kirjoittaman vastauksen : ”Älä keskity ulkoisiin asioihin. Tuo huomiosi takaisin mieleen, nähdäksesi mikä siellä valittaa ilmiöiden epätyydyttävyydestä, katoavaisuudesta ja itsettömyydestä – sillä ongelma ei ole asioissa itsessään, ongelma on mielessä joka etsii onnea väärästä paikasta.”

Siihen huomion tulisi siis aina kohdistua: mielen toimiin ja rakennelmiin. Käytä mitä tahansa havaintoja ja kontemplatiivisia keinoja jotka voivat leikata taitamattomien toimien läpi, ja käytä niitä tavalla joka johtaa opetusten päämäärään; ehdollistumattomaan onnellisuuteen, jossa voi luopua kaikista havainnoista, taitavista tai taitamattomista.