Ponnistelun ilo

Ponnistelun ilo

Thanissaro Bhikkhu

Puhuessaan meditaatiosta Buddha usein vertasi sitä taiteilijoiden, puuseppien, muusikkojen, jousiampujien ja kokkien taitoihin. Oikean ponnistuksen tason löytäminen, hän sanoi, on kuin luutun virittämistä. Se, että pystyy havaitsemaan tarvitseeko mieli iloa, vakautta vai inspiraatiota kussakin hetkessä on kuin palatsin kokin taito lukea ja miellyttää prinssin toiveita.

Nämä vertaukset viittaavat erääseen hyvin olennaiseen asiaan: meditaatio on taito, ja sen hallitsemisen tulisi olla nautinnollista samalla tavoin kuin minkä tahansa palkitsevan taidon hallitseminen voi olla. Buddha sanoikin pojalleen Rahulalle: ”Kun huomaat toimineesi, puhuneesi tai ajatelleesi taitavalla tavalla joka johtaa onneen aiheuttamatta harmia itsellesi tai muille, niin iloitse siitä ja jatka harjoitustasi.”

Tietenkään se, että meditaation tulisi olla nautinnollista, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se on aina helppoa ja miellyttävää. Jokainen meditoija tietää että vaatii huomattavaa itsekuria istua pitkiä aikoja epämiellyttävästi ja selvitellä mielen ongelmia. Mutta jos ongelmia voi lähestyä samankaltaisella innokkuudella, kuin millä taiteilija lähestyy työn asettamia haasteita, kurinalaisuuskin muuttuu nautinnolliseksi; ongelmat ratkeavat oman kekseliäisyyden ansioista ja mieli saa energiaa entistä suurempiin haasteisiin.

Tämä iloinen asenne on kätevä vastalääke niihin pessimistisiin asenteisiin joita ihmiset usein tuovat meditaatioon. Nämä asenteet jakautuvat kahteen ääripäähän. Toisaalta on uskomus, että meditaatio on vain jatkumo ankeita ja pitkäveteisiä harjoituksia joissa mielikuvituksella ja tutkimisella ei ole sijaa; on vain purtava hammasta ja vihdoin – pitkän vääntämisen jälkeen – mieli saavuttaa heränneen tilan. Toisaalta on myös uskomus, että ponnistelu on onnellisuudelle haitallista, näinpä meditaation ei tulisi sisältää lainkaan yrittämistä. On vain rentouduttava nykyhetkeen ja hyväksyttävä asiat sellaisina kun ne ovat, olisi hölmöä vaatia että mikään olisi toisin.

Vaikka onkin totta että toisto ja rentoutuminen voivat saada aikaan tuloksia meditaatiossa, kun toiseen pyritään täysin toisen kustannuksella, päädytään vain umpikujaan. Jos sitä vastoin kykenee yhdistämään ne molemmat laajempaan taitokokonaisuuteen ja oppimaan millaista ponnistelun tasoa harjoituksessa tulisi soveltaa kunakin hetkenä, voi se viedä hyvin pitkälle. Tämä laajempi taito vaatii vahvoja tietoisen läsnäolon, keskittymisen ja erottelukyvyn voimia, mutta siihen sitoutuminen voi johtaa aina Buddhan perimmäiseen meditatiiviseen päämäärään asti: nirvanaan, täysin riippumattomaan onnellisuuteen joka on vapaa avaruuden ja ajan rajoituksista.

Tämä on inspiroiva päämäärä, mutta se vaatii työtä. Ja avain inspiraation ylläpitämiseen meditatiivisen harjoituksen arjessa on lähestyä sitä leikkinä, iloisena mahdollisuutena oppia hallitsemaan käytännön taitoja, kysellä, kokeilla ja tutkia. Juuri näin Buddha itsekin opetti meditaatiota. Sen sijaan, että hän olisi muodostanut jonkun valmiin metodin, hän koulutti oppilaitaan rehellisyyteen ja kärsivällisyyteen, ominaisuuksiin joiden myötä on mahdollista tehdä luotettavia havaintoja. Vasta sitten hän alkoi opettaa meditaatiotekniikoita, eikä silloinkaan vääntänyt kaikkea rautalangasta. Hän ehdotti kysymyksiä ja alueita tutkimukselle, toivoen saavansa heidän mielenkiintonsa syttymään ja inspiroivansa heitä kehittämään erottelukykyään ja saavuttamaan oivalluksia itsenäisesti.

Voimme nähdä tämän jos tarkastelemme miten Buddha opetti Rahulaa meditoimaan. Hän aloitti kärsivällisyydestä. Meditoi, hän sanoi, kuin mielesi olisi maata. Inhottavia asioita heitetään maahan, mutta maa ei kauhistu niistä. Kun mielesi on kuin maa, miellyttävät tai epämiellyttävät aistihavainnot eivät valtaa sitä.

Buddha ei kuitenkaan käskenyt Rahulan olemaan passiivinen mutapaakku. Hän kehotti Rahulaa olemaan maadoittunut ja kehittämään omaa kestävyyttään voidakseen havaita miellyttäviä ja kivuliaita tapahtumia kehossaan ja mielessään joutumatta nautinnon tai kivun valtaan. Tähän kärsivällisyyttä tarvitaan. Se auttaa olemaan asioiden kanssa kunnes niitä ymmärtää tarpeeksi hyvin voidakseen reagoida niihin taitavasti.

Kehittääkseen rehellisyyttä meditaatiossa, Buddha opetti Rahulalle toisen harjoituksen. Tarkkaile kehon ja mielen tapahtumien katoavaisuutta, hän sanoi, niin ettei itseyden tunne pääse kehittymään suhteessa niihin. Tämä oli jatkoa aiemmalle opetukselle, jonka hän oli antanut Rahulalle tämän ollessa seitsenvuotias. Opettele tarkkailemaan tekojasi, hän oli sanonut, ennen kuin toimit, samalla kuin toimit ja sen jälkeen kun olet toiminut. Jos huomaat toimineesi taitamattomasti ja aiheuttaneesi harmia, päätä välttää tuota virhettä jatkossa. Sitten puhu siitä jollekin kunnioittamallesi henkilölle.

Näissä opetuksissa Buddha harjaannutti Rahulaa rehellisyyteen itsensä ja muiden kanssa. Avain tähän rehellisyyteen oli nähdä oma toimintansa kokeiluna. Jos tulokset ovat huonoja, on aina olemassa mahdollisuus toimia toisin.

Tämä asenne on olennaista rehellisyyden kehittymisessä suhteessa meditaatioon. Jos suhtautuu kaikkeen mikä ilmenee meditaatiossa – hyvään tai huonoon – merkkinä siitä millainen henkilö itse on, on vaikeaa havaita mitään rehellisesti. Jos mieleen nousee taitamaton intentio, todennäköisesti joko vajoaa syyllisyyteen siitä kuinka surkea meditoija onkaan tai sitten kiistää sen olemassaolon kokonaan. Jos taitava intentio nousee mieleen, saattaa ylpistyä ja tulla itsetyytyväiseksi, tulkiten tahtomuksen jonkinlaiseksi merkiksi omasta perimmäisestä hyvyydestään. Lopputulos on, ettei koskaan saa mahdollisuutta nähdä ovatko nämä intentiot niin taitavia kuin miltä ne alunperin vaikuttivat.

Välttääkseen näitä riskejä, on mahdollista oppia näkemään tapahtumat puhtaasti tapahtumina, sen sijaan että ne olisivat merkkejä ihmisen luontaisesta Buddhuudesta tai huonoudesta. Sitten on mahdollista havaita näitä tapahtumia rehellisesti, nähdäkseen mistä ne tulevat ja minne ne johtavat. Rehellisyyden ja kärsivällisyyden avulla olemme paremmassa asemassa soveltamaan meditaatiotekniikoita oman mielemme tutkimiseen.

Ensisijainen Buddhan Rahulalle opettama meditaatiotekniikka oli hengitysmeditaatio. Buddha kehoitti harjoittamaan kuuttatoista askelta suhteessa hengitykseen. Kaksi ensimmäistä perustuvat hyvin suoraviivaisiin ohjeisiin. Muissa asetetaan kysymyksiä tutkittavaksi. Näin hengityksestä muodostuu keino jolla harjoittaa omaa kekseliäisyyttään mielen ongelmien ratkaisemiseksi sekä kehittää omaa herkkyyttään tulosten arvioimiseksi.

Aloittaaksesi, havaitse vain milloin hengitys on pitkä ja milloin se on lyhyt. Muissa askelissa on kuitenkin ohjattava itseään. Toisin sanoen, on itse keksittävä kuinka tehdä se mitä Buddha kehoittaa. Ensimmäiset kaksi harjoitusta ovat hengittää sisään ja ulos tiedostaen koko ruumis. Kuinka se tehdään? On vain kokeiltava. Millainen hengityksen rytmi, millainen tapa hahmottaa hengitys saa kehon rauhoittumaan? Yritä olla ajattelematta hengitystä ilmana joka liikkuu keuhkoista sisään ja ulos, vaan enemminkin kehon lävitse virtaavana energiana joka vetää ilmaa sisään ja ulos. Missä tunnet sen energian? Ajattele kuinka se virtaa sisään ja ulos niskasi takaosasta, käsissäsi ja jaloissasi, hermoradoissa ja verisuonissa, luissasi. Ajattele että se tulee sisään kaikista ihohuokosistasi. Missä on tukoksia? Kuinka ne saa liukenemaan? Hengittämällä niiden lävitse? Niiden ympäri? Suoraan niiden sisään? Kokeile mikä toimii.

Kun leikit hengityksellä tähän tapaan tulet tekemään muutamia virheitä. Olen joskus antanut itselleni päänsärkyjä pakottamalla hengitystä liiaksi, mutta oikealla asenteella virheistä tulee oppitunteja siitä kuinka havainnot muokkaavat hengitystä. Saatat myös huomata tulevasi kärsimättömäksi ja turhautuneeksi, mutta huomaa myös että kun hengität näiden tunteiden läpi, ne katoavat. Alat hahmottaa millainen vaikutus hengityksellä on mieleen.

Seuraava askel on hengittää sisään ja ulos, aistien raikasta täyteläisyyttä ja helpotusta. Tässä, myös, on kokeiltava eri hengitystapoja sekä sitä miten hahmottaa hengityksen. Huomaa kuinka noilla tuntemuksilla ja tavoilla hahmottaa on suora vaikutus mieleen ja huomaa myös, kuinka voit saada tuon vaikutuksen mahdollisimman rauhalliseksi niin että mieli tuntee olonsa hyväksi.

Sitten kun hengitys on rauhoittunut ja itse tunnet olosi noiden miellyttävien ja rauhallisten tuntemusten virkistämäksi on aika katsoa itse mieltä. Hengitystä ei kuitenkaan jätetä. Huomiota vain korjataan hieman niin että mieltä tarkkaillaan siinä kun se seuraa hengitystä. Tässä Buddha suosittelee kolmea aluetta tutkittavaksi: huomaa kuinka ilahduttaa mieltä silloin kun se kaipaa ilahduttamista, kuinka vakauttaa sitä silloin kun se tarvitsee vakautta ja kuinka vapauttaa se sen takertumisesta ja taakoista silloin kun se on valmis vapautumaan.

Joskus mielen ilahduttaminen ja vakauttaminen vaativat muiden kontemplaatiokeinojen käyttöä. Esimerkiksi, ilahduttaakseen mieltä voi kehittää äärettömän hyväntahdon asennetta, tai muistaa niitä kertoja kun on toiminut hyveellisesti tai anteliaasti. Vakauttaakseen mieltä kun se on halun heiteltävissä voi muistuttaa itseään ihmiskehon epämiellyttävistä puolista. Palauttaakseen fokuksen olennaiseen silloin kun on väsynyt ja unelias voi kontemploida kuolemaa. Oivallus siitä että kuolema voi tulla milloin tahansa ja että mielen on valmistauduttava siihen jos sen aikoo kohdata minkäänlaisella taidolla, voi lävistää väsyneen tajunnan. Muina aikoina, on mahdollista ilahduttaa ja vakauttaa mieltä yksinkertaisesti sillä, miten keskittyy hengitykseen. Esimerkiksi suuntaamalla hengityksensä käsiinsä voi ankkuroida mielen silloin kun keskittyminen on muuttunut epävakaaksi. Kun yksi piste kehossa ei riitä huomion kiinnittämiseen, voi kokeilla keskittyä hengitykseen kahdessa pisteessä yhtä aikaa.

On tärkeää saavuttaa piste jossa voi kokeilla mielen kanssa ja nähdä kokeilujensa lopputuloksen aina vain suuremmalla tarkkuudella. Näitä taitoja voi tutkia myös silloin kun ei istu meditaatiotyynyllään; kuinka ilahduttaa mieltä silloin kun on sairas? Kuinka vakauttaa mieltä silloin kun on tekemisissä hankalan henkilön kanssa?

Mitä tulee mielen vapauttamiseen sen taakoista, ensin on valmistauduttava nirvanan perimmäiseen vapauteen vapauttamalla mieli kaikesta hankaluudesta mikä liittyy keskittymiseen. Kun mieli on asettunut aloilleen voi tarkistaa onko mitään keinoja jalostaa tuota hiljentymistä. Keskittymisen alkuvaiheilla on suunnattava ajatuksiaan hengitykseen, arvioitava ja muunneltava sitä miellyttävämmäksi. Mutta lopulta mieli tulee niin hiljaiseksi ettei enää ole tarpeen arvioida hengitystä. Sitten on keksittävä kuinka sulautetaan mieli hengitykseen, ja tällä tavoin vapautetaan mieli vielä intensiivisempään ja elvyttävämpään helpotuksen tilaan.

Kun kehittää taitojaan tällä tavoin, ne intentiot joita on käyttänyt kehon ja mielen kokemuksen muokkaamisen muuntuvat aina vain läpinäkyvimmiksi. Tässä vaiheessa Buddha kehottaa palaamaan katoavaisuuden teemaan, opettelemaan näkemään sen kaikissa intention seurauksissa. Sitä havaitsee että jopa kaikkein parhaimmat mielentilat jotka ovat intentioiden synnyttämiä, kaikkein vakaimmat ja hienovaraisimmat keskittymisen tilat häilyvät ja katoavat. Tämän oivaltaminen synnyttää eräänlaisen havahtumisen ja irtipäästämisen suhteessa kaikkiin tahtomuksiin. Ihminen havaitsee että ainoa tapa ylittää kaikki muutoksenalainen on antaa kaikkien tahtomusten lakata. On vain seurattava kaikesta luopumista, myös polusta. Se mitä jää on ehdollistumaton, kuolematon. Halu tutkia hengitystä on vienyt kaiken halun ylitse, hengityksen ylitse aina nirvanaan asti.

Mutta polku ei säästele nautintojaan vain loppua varten. Täydellisen heräämisen hurja tulevaisuudennäkymä hajotetaan väliaikaisiin saavutuksiin, kiehtovien haasteiden sarjaan joiden myötä voi nähdä harjoituksensa kehittyvän. Tämä itsessään tekee harjoituksessaan mielenkiintoisen ja on ilon lähde.

Tämä ei kuitenkaan ole mitään puuhastelua. Siinä kehitetään herkkyyttä syyn ja seurauksen suhteeseen jonka myötä keho ja mieli muuntuvat läpinäkyvemmiksi. Vain kun ne ovat täydellisen läpinäkyviä, voi niistä päästää irti. Kun kokee hengityksensä koko vartalossa, sitä herkistää itseään sille tietoisuuden alueelle jossa kuolematon voidaan havaita, sitten kun on tarpeeksi tarkkaavainen siihen.

Näinpä vaikka polku vaatii yrittämistä, kyse on yrityksestä joka avaa aina vain uusia mahdollisuuksia onnellisuudelle ja hyvinvoinnille tässä hetkessä. Ja vaikka hengityksen tarkkailun askeleet vievätkin kohti irtipäästämistä ja luopumista, ne eivät tee niin ilottomalla tavalla. Buddha ei koskaan pyydä ketään kehittämään maailmaa kieltävää – eikä toisaalta myöntävääkään – asennetta. Sen sijaan hän pyytää maailmaa tutkivaa asennetta, jossa käytetään sisäistä täydenkehohengityksen maailmaa laboratoriona tutkimaan niitä harmittomia ja mieltä selkeyttäviä nautintoja joita maailma voi tarjota. Sitä oppii taitoja kehon rauhoittamiseen, kehittämään elvyttäviä tuntemuksia, täyteläisyyttä ja helpotusta. Sitä oppii rauhoittamaan mieltään, vakauttamaan sitä, ilahduttamaan sitä ja vapauttamaan sen taakoistaan.

Vasta sitten kun kohtaa näiden taitojen rajat, on valmis luopumaan niistä ja tutkimaan muita suurempia onnellisuuden mahdollisuuksia. Tällä tavoin irtipäästäminen ei kehity kapeasta tai pessimistisestä asenteesta, vaan toivon asenteesta joka perustuu ajatukseen että on jotain vieläkin parempaa. Tämä on kuin irtipäästämistä jonka lapsi tuntee opittuaan yksinkertaisen pelin ja kokee että on valmis uusille haasteille. Se on kypsän ihmisen asenne. Ja kuten me kaikki tiedämme, kypsyminen ei tapahdu vetäytymällä maailmasta, seuraamalla sitä passiivisesti tai vaatimalla että sen tulisi viihdyttää meitä. Ihminen kypsyy tutkiessaan maailmaa, laajentamalla käyttämiensä taitojen valikoimaa leikin kautta.