Egottomuuden ongelma

Egottomuuden ongelma

Thanissaro Bhikkhu

Vuosia sitten monet Buddhalaiset opettajat lännessä alkoivat puhua egottomuudesta, yrittäessään selittää Buddhan opetuksia ei-itsestä. Siitä lähtien egottomuus on merkinnyt monia eri asioita eri ihmisille. Joskus egottomuudella tarkoitetaan omahyväisyyden tai pöyhkeyden puuttumista, joskus sillä taas tarkoitetaan puhdasta toimintaa vailla minkäänlaisen henkilökohtaisen palkkion odottamista. Kaikkein pisimmälle viedyssä versiossaan egottomuuden opetus olettaa hyvin perimmäisen virheen havainnossa: siitä huolimatta että meillä on vaikutelma pysyvästä erillisestä itsestä, mitään sellaista ei todellisuudessa ole olemassa. Kun yritämme tuottaa onnea tälle illusoriselle itselle, tavoittelemme mahdotonta päämäärää ja vahingoitamme samalla itseämme ja muita ympärillämme. Jos vain voisimmekin nähdä egon harhaisuuden ja ymmärtää sen vahingolliset vaikutukset niin päästäisimme siitä irti ja voisimme löytää todellista onnea siitä yhteenkuuluvaisuudesta joka on todellinen luontomme.

Tai niin meille ainakin kerrotaan, ja usein vielä hyvin kiihkeään sävyyn. Buddhalaiset kirjailijat, jotka ovat usein niin hellävaraisia ja tuomitsemattomia, saattavat hyvin nopeasti kääntyä ilkeiksi kun he kirjoittavat egosta. Jotkut kuvaavat sen tyrannisena byrokratiana joka ansaitsee tulla kumotuksi väkivaltaisesti. Toiset taas kuvaavat sen rotankaltaisena olentona, hermoilevana, juonittelevana ja ovelana joka ansaitsee tulla nitistetyksi. Oli kuva mikä tahansa, viesti on aina että ego on niin turmiollinen ja sinnikäs että mikä tahansa sanallinen tai mielen tasolla tapahtuva herjaus on hyväksyttävää toimintaa pyrkiessään auttamaan mieltä vapautumaan egon viheliäisestä otteesta.

Mutta kun ihmiset joiden tausta ja koulutus on perinteisessä länsimaalaisessa psykoterapiassa lukevat näitä hyökkäyksiä egoa kohtaan, he pudistelevat päitään epäuskoisina. Heille ego ei ole jotain pahaa. Se ei edes ole mikään yksittäinen asia jonka kimppuun voi hyökätä. Se on toimintojen joukko, kokoelma eri funktiota mielessä – ja vieläpä hyvin tarpeellisia funktioita. Mikä tahansa mielen toiminta on egotoiminto, jos siinä käsitellään raakoja mielihaluja suhteessa suoraan nautintoon, sekä yliminän toimintaa, eli niitä sääntöjä joita on oppinut perheeltään sekä yhteiskunnalta. Egotoiminnot ovat mielen strageioita joiden on tarkoitus saavuttaa kestävää onnellisuutta mielen ristiriitaisten toiveiden ja tarpeiden kuiskausten ja huutojen keskellä. Ne mahdollistavat kieltäytymään halusta seksiin naapurin puolison kanssa, siinä ymmärryksessä että on olemassa onnellisuutta joka ei vaikuttaisi niin tuhoisasti niihin asioihin joita elämässään todella arvostaa. Ne myös mahdollistavat vanhempien, opettajien tai hallituksen vaatimuksista kieltäytymisen silloin kun ne eivät uhkaavat omia tärkeämpiä intressejä.

Mutta egotoiminnot eivät ainoastaan kieltäydy asioista. Niillä on myös sovittelijan kykyjä ymmärtää milloin on hyvä myöntyä. Jos ne ovat taitavia, ne ohjaavat meitä halujen ja yliminän keskellä niin että voimme saavuttaa haluammamme nautinnon tavalla joka ei aiheuta harmia ja voi johtaa hyviin asioihin. Jos egotoiminnot ovat terveitä ja hyvin tasapainoisia, ne antavat hyvän käsityksen prioriteeteistä ja siitä mitkä onnellisuuden muodot ovat toisia parempia; selkeän käsityksen siitä mistä olemme vastuussa ja mistä emme; vahvan käsityksen kyvystämme arvioida oikeaa ja väärää itsenäisesti; ja rehellisen käsityksen siitä kuinka oppia menneistä virheistämme onnellisemman tulevaisuuden vuoksi.

Tästä perspektiivistä egottomuus olisi katastrofi. Henkilö ilman egotoimintoja olisi itsetuhoisa; joko peto ilman minkäänlaista kykyä kontrolloida impulssejaan, tai neurootikko, tukahdutettu robotti vailla omaa mieltä, tai lapsellinen hirviö joka riehuu kontrolloimattomasti näiden kahden ääripään välillä. Kukaan joka pyrkisi hylkäämään egotoimintonsa pysäyttäisi oman psykologisen kasvunsa ja menettäisi kaiken toivon siitä että kehittyisi joskus kypsäksi, vastuuntuntoiseksi ja luotettavaksi aikuiseksi. Kuten tiedämme, itsetuhoinen ihminen ei tuhoa vain itseään. He saattavat vetää mukanaan monia muita ihmisiä ja paikkoja ympäriltään.

Tämä ei ole ainoastaan länsimaalaisten psykologien näkemys. Buddhalaiset yhteisöt lännessä ovat myös tunnistaneet tämän ongelman ja ovat muodastaneet sitä varten termin ”spiritual bypassing” hengellinen ohittaminen. Se kuvaa sitä kuinka ihmiset jotka käsittelevät integroimattoman persoonallisuutensa ongelmia viettävät kaiken aikansa meditaatioretriiteillä ja käyttävät egottomuuden mantraa välttääkseen terveiden egofunktioiden työstämisen vaikeaa prosessia arjessaan.

Sitten on itseinhon ongelma. Dalai Lama ei ole ainoa Aasialainen opettaja joka on yllättynyt lännestä löytyvän itseinhon määrästä. Valitettavasti monet myrkyllisestä yliminästä kärsivät ovat innokkaasti omaksuneet egottomuuden opetukset oikeuttamaan sitä vihaa jota he tuntevat itseään kohtaan.

Nämä ongelmat ovat saaneet monet länsimaalaiset psykologit näkemään syvän puutteen Buddhan opetuksissa; tukiessaan egottomuutta Buddhalta jäi huomaamatta kuinka tärkeitä terveet egotoiminnot ovat todellisen onnellisuuden löytämisessä. Tästä oletuksesta on vedetty johtopäätös että Buddhalaisuus tarvitsee länsimaalaisen psykoterapian oivalluksia paikatakseen tämän puutteen, ja että todella toimiva hengellinen polku tarvitsee molempiin perinteiden opetuksia. Muuten päätyy varsin toispuoleiseksi ja kieroutuneeksi ihmiseksi, eräänlaiseksi meditaatio-idiootiksi joka kukoistaa yksinollessaan kolmen vuoden, kolmen kuukauden ja kolmen päivän retriitillä mutta ei kykene selviämään kolmen tunnin ruuhkasta kolmen ruikuttavan lapsen kanssa.

Tämä johtopäätös olettaa myös, että viimeisten 2600 vuoden aikana Buddhalaisuus ei ole tuottanut yhtään tervettä ja toimivaa yksilöä. Ja että Aasian kollektiivinen tietoisuus on tukahduttanut individualismin, ja että tuo kourallinen toimintahäiriöisiä länsimaalaisia meditaatio-opettajia, jotka ovat kyllä oivaltaneet muodollisen meditaation hienovaraisuudet mutta ovat kompuroineet amerikkalaisiin rahan ja seksin ansoihin – ovat jollain tavoin tyypillisiä Buddhalaiselle traditiolle. Itse kuitenkin epäilen että asia ei ole aivan näin.

Oma kokemukseni aasiassa ei todellakaan vahvista tätä. Thaimaassa vietetyn kuudentoista vuoden aikana kohtasin henkilöä kohden paljon enemmän ihmisiä joilla oli aidosti yksilöllinen näkemys elämään ja paljon vähemmän neurootikkoja kuin mitä tapasin palatessani massa-median tuottamien mielten pariin Amerikkaan. Opettajallani Ajaan Fuangilla oli tervein ego kaikista ikinä kohtaamistani ihmisistä, eikä hän tiennyt länsimaalaisesta psykologiasta mitään. Tämä havainto ei päde ainoastaan Thai-perinteeseen. Psykologit ovat tutkineet Tiibettiläisiä munkkeja ja nunnia jotka ovat selvinneet vuosien kidutuksesta – mitä ankarimmasta koettelemuksesta egon terveyden kannalta – ja ovat havainneet ettei heillä ole lainkaan psykologisia arpia.

On siis monia Aasialaisia Buddhalaisia jotka selvästi tietävät terveen egon kehittämisen salaisuuden. Jotkut psykologit haluavat uskotella että tämä ei liity Buddhalaiseen harjoitukseen, mutta tämä uskomus saattaa perustua Buddhalaisen perinteen pinnalliseen tuntemukseen. Meidän on siis tutkittava tätä uskomusta kriittisesti.

Yksi tapa olisi lukea vanhoja tekstejä uusin silmin. Sen sijaan että ajattelisi ei-itseyden opetuksen suosittelevan egottomuutta, miten olisi jos ajattelisi sen olevan keino kehittää tervettä egoa? Tämä ajatus saattaa tuntua epäintuitiiviselta, mutta se ei vielä määrää sen käytännöllisyyttä. Sen voi mitata ainoastaan testaamalla tätä hypoteesia. Tutkitaanpa siis Buddhan opetusten varhaisimpia tallenteita, Palinkielista kaanonia, länsimaalisen psykologian perspektiivistä ja esitetään kysymys: onko mitään todisteita siitä että Buddha puhui terveen egon puolesta?

Itseasiassa, tekstit ovat täynnä vihjeitä terveeseen egotoimintaan. Heti alkuun Buddha määrittelee viisaan ihmisen sellaiseksi joka tietää mitkä asiat ovat ja mitä eivät ole hänen vastuullaan, ja hän ottaa tehtäväkseen vain ne jotka ovat hänen vastuullaan. Tämä on ensimmäinen periaate missä tahansa egotoimessa. Sitten Dhammapadan kuuluisa säe, 290:

”Jos luopumalla rajallisesta rauhasta

hän saavuttaisi yltäkylläisesti rauhaa

valaistunut henkilö luopuisi rajallisesta rauhasta

yltäkylläisen rauhan vuoksi.”

Tämähän on lähestulkoon hyvin toimivan egon määritelmä.

Nämä oivallukset eivät ole satunnaisia. Ne perustuvat toiseen oletukseen joka on hyvin tärkeä terveen egon kannalta; karman opetuksiin. Että me olemme vastuussa teoistamme ja että me tulemme kokemaan niiden seuraukset. Tämä taas muodostaa jalon kahdensanosaisen polun viitekehyksen. Kuten kuka tahansa terapeutti kertoo, tervettä egoa vahvistaa terve yliminä jonka vaatimukset ovat inhimillisiä ja realistisia. Sitä vahvistaa myös kyky turvata välitön tarve onnelliisuuten niin että egon pitkäjänteisemmät strategiat eivät ajaudu raiteilta yllättävän mielihalujen takia. Nämä kaksi tekijää muodostuvat oikeasta näkemyksestä ja oikeasta keskittymisestä.

Oikea näkemys muodostuu Buddhan vaatimuksista, jotka palvelevat aidon onnellisuuden löytämistä. Kokemus jaetaan neljään kategoriaan, kärsimykseen, sen syntyyn, sen lakkaamiseen ja polkuun joka johtaa sen lakkaamiseen. Sitten sovelletaan jokaiseen kohtaan kuuluvaa neuvoa: kärsimys tulee ymmärtää, sen syystä tulee päästää irti, sen lakkaaminen tulee oivaltaa, ja polua joka johtaa tähän tulee kehittää. Tämä on Buddhalainen resepti terveeseen yliminään, sarja vaatimuksia jotka ovat sinun puolellasi, jotka eivät ikinä pyydä sinua luopumaan omasta hyvinvoinnistasi jonkun muun, tai jonkin asian vuoksi.

Mitä tulee oikeaan keskittymiseen, yksi sen olennaisista tekijöistä on mielihyvän tunne joka on aistiobjekteista ja -haluista vapaa. Kun on oppinut taitavaksi meditaatiossa ja pääsee käsiksi tähän nautintoon silloin kun haluaa, kykenee tyydyttämään välittömän nautinnontarpeensa ja samalla heikentää aistinautintojen tarvetta. Kuten Buddha kerran huomautti, ihmiset tavoittelevat aistillista nautintoa sen kaikista rajoituksista huolimatta, vain koska eivät näe mitään vaihtoehtoa fyysiselle ja henkiselle kärsimykselle. Mutta heti kun hallitsee tämän hienovaraisemman vaihtoehdon, on löytänyt keinon ruokkia nautinnonhaluaan tässä hetkessä, ja vapauttaa egon toimimaan tehokkaammin.

Tämä on myös Buddhan strategian avain aitoon onnellisuuteen: on mahdollista nauttia välittömästä tyydytyksestä joka ei aiheuta harmia itsellesi tai kenellekkään muulle. Aito onnellisuus ei vaadi että viet keneltäkään mitään, mikä tarkoittaa ettei se muodosta ristiriitaa muiden todellisen onnellisuuden kanssa.

Tämä ymmärrys on vallankumouksellista. Ihmisille jotka ovat riippuvaisia aistinautinnoista onnellisuus on nollasumma peliä. Asioita on vain rajallisesti ja ihmisiä on tietty määrä. Kun saat jotain maailmassa, joku muu on menettänyt sen, kun he voittavat, sinä menetät. Nollasummamaailmassa, oman onnellisuuden tavoittelussa joutuu jatkuvasti neuvottelemaan ja tekemään kompromisseja muiden kanssa. Mutta kun ihmiset saavat kosketuksen oikeaan keskittymiseen, he ovat löytäneet keinon tyydyttää omaa haluaan onneen tavalla joka voi aktiivisesti kartuttaa muiden ympärillä olevien onnellisuutta. Kun he ovat tyytyväisempiä ja rauhallisempia sisäisesti, heidän tervehdyttävä vaikutuksensa huokuu kaikkiin suuntiin. Näin terve egotoiminta hyödyttää muita ja itseä Buddhalaisesta perspektiivistä.

Perinteinen vertauskuva jolla tätä ajatusta havainnollistetaan on kahdesta akrobaatista, joista ensimmäinen seisoo bambukepin päässä ja toinen seisoo ensimmäisen hartioilla. Tehdäkseen temppujaan ja laskeutuakseen turvallisesti kummankin on tarkkailtava omaa tasapainoaan. Toisin sanoen, elämä on tasapainoilua. Kun ylläpitää omaa tasapainoaan on muidenkin helpompi ylläpitää omaansa. Tämä takia, Buddhalaisessa perinteessä, viisas onnellisuuden tavoittelu ei ole itsekäs asia. Itse asiassa, se on kaikkien niiden ominaisuuksien perusta jotka liitetään Buddhan opettamaan polkuun, sekä Buddhaan itseensä; viisauden, myötätunnon, ja puhtauden perusta.

Viisaus, Buddha sanoo, alkaa hyvin yksinkertaisella kysymyksellä: Mikä toiminta johtaa omaan pitkäkestoiseen hyvinvointiini ja onnellisuuteeni? Viisaus tässä perustuu oivallukseen että onnellisuus rippuu teoistamme, ja että onnellisuus on tavoittelun arvoista vain jos se on pitkäaikaista. Kyky olla tekemättä asioita joista pitää, mutta jotka aiheuttavat pitkällä aikavälillä harmia ja kyky suostutella itsensä tekemään asioita jotka ovat epämielyttäviä mutta johtavat pitkällä aikavälillä onnellisuuteen, ovat strategisia taitoja joista voi nähdä kuinka pitkälle viisaus on kehittynyt. Toisin sanoen kypsän viisauden vaatimuksena on kypsä ego.

Egoon perustuva myötätunto kuvataan yhdessä kaanonin ilahduttavimmista tarinoista. Kuningas Pasenadi jakaa hellän hetken rakkaimman seuralaisensa kuningatar Mallikan kanssa ja kysyy tältä ”Onko ketään jota rakastat enemmän kuin itseäsi?” Hän luonnollisesti odottaa että tämä vastaisi, ”Kyllä, teidän maijesteettinen. Teitä.” Ja on helppoa nähdä miten B-luokan elokuvakäsikirjoitus jatkuisi tästä. Mutta tämä on Palin kaanoni, eikä kuningatar Mallika ole mikään tavanomainen kuningatar. Hän vastaa ”Ei, tiedän maijesteettinen, ei ketään. Entä te, rakastatteko te ketään enemmän kuin itseänne?” Ja kuningas joka näin pakotetaan rehelliseen vastaukseen joutuu myöntämään, ”Ei, en ketään.” Myöhemmin hän kertoo tämän keskustelun kulun Buddhalle, joka vastaa mielenkiintoisella tavalla:

”Vaikka tietoisuudellaan tutkisi

kaikki ilmansuunnat

ei voi löytää ketään

itseään rakkaampaa.

Samoin muutkin ovat

tulisesti rakkaita itselleen.

Näinpä sen joka rakastaa itseään

ei tulisi vahingoittaa ketään muuta.”

Toisin sanoen, on arvostettava muiden rakkautta heitä itseään kohtaan jotta voi todella rakastaa itseään. Tämä periaate toimii kahdella tapaa: Ensinnäkin, on todettava että jos oma onnellisuutesi perustuu muiden kurjuuteen, se ei ole kestävää, sillä muut tekevät kaikkensa tuhotakseen tuon onnellisuuden. Sinun pitkäaikainen onnellisuutesi on siis otettava huomioon muiden pitkäaikainen onnellisuus. Toiseksi, vähemmän laskelmoivalla tavalla, on tunnistettava se mitä meillä kaikilla on yhteistä. Jos aikoo ottaa rakkauden itseään kohtaan vakavasti, on myös kunnioitettava muiden rakkautta heitä itseään kohtaan. Näin myötätunto ei perustu vaikutelmaan omasta ylemmyydestä suhteessa muiden kärsimyksiin, vaan enemmänkin kaksisuuntaiseen kunnioitukseen, kunnioitukseen joka perustuu omaan etuun.

Puhtaus kasvaa siitä, että egoon pohjautuva viisauden ja myötätunnon todellisuuspohja tarkistetaan. Buddha opetti kerran poikaansa Rahulaa, että puhtautta kehitetään tutkimalla tekojaan ja tarkistamalla etteivät ne aiheuta harmia itsellesi tai muille. Jos olettaa jonkun teon aiheuttavan harmia, se jätetään tekemättä. Jos huomaa aiheuttaneensa odottamatonta harmia jollain teollaan, virhe myönnetään vapaasti ja opetellaan olemaan toistamatta sitä. Ei ole tarpeen takertua lapsellisesti siihen että on aina oltava oikeassa. Mutta jos huomaa että ei aiheuta teoillaan harmia, voi iloita siitä että on polulla kestävään onneen.

Koska Buddha näki kuinka näitä viisauden, myötätunnon ja puhtauden ominaisuuksia voidaan kehittää onnellisuuden tavoittelun kautta, hän ei koskaan kehoittanut seuraajiaan harjoittamaan ilman odotuksia minkäänlaisista saavutuksista. Hän oivalsi että tällainen vaatimus aiheuttaisi epäterveen dynamiikan mieleen. Länsimaalaisen psykologian termein, se ettei odottaisi mitään saavutuksia antaisi yliminälle oikeuktuksen mellastaa vapaasti. Sen sijaan, Buddha opetti näkemään luopumisen eräänlaisena vaihtokauppana jossa makeiset vaihdetaan kultaan, vähäpätöisemmät nautinnot suurempaan onneen. Näinpä hän neuvoi ihmisiä olemaan anteliaita ajan ja omaisuutensa suhteen, koska silloin he voittaisivat sisäisesti tästä vaihtokaupasta. Hän opetti moraalisen toiminnan olevan lahja; kun seuraa harjoitusohjeita ilman jossittelua ja muttia, silloin antaa riippumatonta turvallisuutta kaikille olennoille, ja vastapainoksi saa itsekin osansa tuosta turvallisuudesta.

Jopa silloin kun Buddha neuvoi seuraajiaan luopumaan itseyden tunteesta, hän perusteli sen suhteessa saavutettavaan palkkioon. Kerran hän kysyi munkeiltaan, ”Jos joku polttaisi luostarin puita, kärsisittekö, koska kuvittelette heidän polttavan teidät?” ”Emme,” munkit vastasivat, ”sillä me emme ole puita.” ”Samaan tapaan,” Buddha jatkoi, ”päästälää irti siitä mikä ei ole teitä tai teidän: päästäkää irti aisteista ja aistiobjekteista. Se johtaa pitkäaikaiseen hyvinvointiinne ja onnellisuuteenne.”

Huomatkaa että hän ei kehottanut luopumaan itsestä jonkinlaisena itsensä uhraamisena. Itsestä tulee luopua sillä se johtaa todellisen hyvinvionnin ja onnellisuuden vuoksi.

Tämä viittaa yhteen Buddhan erikoisemmista ohjeista suhteessa terveeseen ego-kehitykseen. Länsimaalaisessa psykologiassa, egokehitys on mahdotonta ilman selkeää vaikutelmaa itsestä. Mutta Buddhalaisuudessa, oivallus siitä ettei ole selkeää jakoa oman ja muiden onnellisuuden välillä, egokehityksen perustana on selkeä käsitys syystä ja seurauksesta. Se että näkee mitkä teot johtavat kärsimykseen, mitkä johtavat lyhytaikaiseen onneen, ja mitkä johtavat kestävään onnellisuuteen.

Tämä on yksi niistä syistä miksi Buddha ei koskaan puhu ”egon kehittämisestä”, tai ”hyvin integroituneesta itsestä”. Ne ominaisuudet jotka me yhdistämme hyvin kehittyneeseen egoon hän olisi kuvannut hyvin integroituneena oivalluksena syihin ja seurauksiin suhteessa omaan toimintaan. Buddhalainen harjoitus tähtää jalostamaan nämä oivallukset aina vain taitavammille ja hienovaraisemmille tasoille. Näin hän onnistui opettamaan terveen egon toimintaa sortumatta kahteen ego-keskeisyydelle tyypilliseen kuoppaan: narsismiin ja itse-inhoon.

Koska Buddhan analyyttiset termit olivat suhteessa syyn ja seurauksen viitekehykseen, meidän on ymmärrettävä hänen käsittellinen käyttönsä termien ”itse” ja ”ei-itse” tässä viitekehyksessä. Hänelle ”itse” ja ”ei-itse” eivät ole metafyysisiä periaatteita. Ne ovat mielen toimia jotka on mahdollista oppia hallitsemaan taitoina. Tämän takia hän pystyi käyttämään molempia käsitteitä vapaasti opetuksinaan. Kun itsen käsitys johti taitavaan toimintaan, hän käytti puheessaan tätä käsitettä – ei ainoastaan suhteessa anteliaisuuteen ja hyveisiin, vaan myös suhteessa meditaatioon. Jos ajattelee meditaation olevan ei-itseyden harjoitus heti alusta lähtien, sitä yllättyy lukiessaan opetuksia meditaatioharjoituksesta siinä kuinka usein ne kuvaavat harjoittajan sisäistä dialogia joka tapahtuu suhteessa ”minuun,” minään,” tai ”omaan”.

Mitä tulee ei-itsen käsitteeseen, Buddha kehotti käyttämään sitä asioihin tai käyttäytymismalleihin liittyviin taitamattomaan takertumiseen, silloin kun ne olivat este onnellisuudelle. Itse asiassa hän kehotti luopumaan taitamattomista ja epäterveistä itsemääritelmistä ja ottamaan taitavampia ja hienovaraisempia keinoja niiden tilalle. Vain mitä korkeimmilla harjoituksen tasoilla, silloin kun taitavimmatkin itsekäsitykset estävät korkeimman onnen, Buddha kehoitti täydellistä luopumista niistä. Mutta edes silloin hän ei kehottanut luopumaan egotoiminnan perusperiaatteesta. Parhaasta itseen liittyvästä onnellisuudesta luovutaan ainoastaan sen ylittävän nirvanan, ajattoman, rajattoman ja riippumattoman onnellisuuden takia.

Tähän tämä ajatuskokeilu siis johtaa. Jos avaa mielensä sille mahdollisuudelle että Buddha itseasiassa suosittelee egon kehittämistä egottomuuden sijaan, voi havaita ettei hänen opetuksissaan ole mitään puutteellista tai toispuoleista suhteessa terveeseen egotoimintaan. Itseasiassa hän oppi hallitsemaan sellaisiakin egotaitoja joita länsimaalainen psykologia ei ole vielä tutkinut, kuten kuinka käyttää oikeaa keskittymistä tyydyttämään välittömän nautinnonhalun, kuinka kehittää integroitunut syyn ja seurauksen ymmärrys joka tekee itsekäsitteestä tarpeettoman, kuinka valjastaa egon halu kestävään onnellisuuteen niin että se voi saavuttaa ajan ja avaruuden ylittävän onnellisuuden.

Nämä periaatteet ovat opettaaneet monille Aasian Buddhalaisille jo vuosisatojen ajan kuinka kehittää terveitä egoja – niin terveitä että he voivat luopua itsen rakentamisesta kokonaan. Meille jää nyt mahdollisuus kokeilla näitä periaatteita nähdäksemme voivatko ne toimia myös meille.