Sydämen totuudet
Elämänmyönteistä buddhalaisuutta, jonka avulla voimme löytää onnen avautumalla arkipäiväisen elämämme rikkaudelle.
Sitä me haluamme – tai niin meille kertovat ihmiset jotka yrittävät myydä meille valtavirtaviivaistettua buddhalaisuutta. Mutta onko se sitä mitä me tarvitsemme? Ja onko se buddhalaisuutta?
Ajatellaanpa taaksepäin nuoren prinssi Sidharthan tarinan alkuun ja hänen ensikohtaamiseensa ikääntymisen, sairauden, kuoleman ja vaeltavan askeetikon kanssa. Se on yksi helpostiymärrettävimmistä luvuista buddhalaisessa perinteessä, nuoren prinssin tunteiden välittömyyden sekä aidon sydämellisyyden ansiosta. Hän näki ikääntymisen, sairauden ja kuoleman perimmäisenä kauheutena, ja asetti kaiken toivonsa kontemplatiiviseen elämään metsässä, nähden tämän ainoana mahdollisena pakokeinona. Suuren buddhalaisen runoilijan Asvaghosan kuvauksessa tarinasta nuorella prinssillä ei ollut puutetta ystävistä ja perheenjäsenistä jotka yrittivät taivutella hänet luopumaan näkökannastaan. Asvaghosa oli myös kyllin viisas kuvatakseen heidän elämänmyönteiset neuvonsa hyvin houkuttelevassa valossa. Siitä huolimatta prinssi oivalsi, että jos hän seuraisi heidän neuvojaan hän pettäisi myös sydämensä. Vain kuutelemalla ja seuraamalla hänen rehellisiä tunteitaan hän saattoi astua polulle, joka johti pois tavanomaisten yhteiskunnallisten arvojen luota ja kohti ylittämätöntä heräämistä ja kuolematonta vapautumista.
Tämä ei liene elämänmyönteinen tarina tavanomaisesti määriteltynä, mutta se myöntää todeksi jotain elämääkin tärkeämpää, sellaisen sydämen totuudellisuuden joka pyrkii täysin puhtaaseen onnellisuuteen. Tämän pyrkimyksen voima perustuu kahteen tunteeseen, Palin kielellä ne ovat samvega ja pasada. Vain harvat meistä ovat kuulleet niistä, mutta ne ovat tunteita jotka ovat mitä keskeisimpiä buddhalaisessa traditiossa. Sen lisäksi että ne inspiroivat nuoren prinssin aloittamaan hänen hengellisen etsintänsä, ne olivat myös tunteita joita Buddha kehoitti seuraajiaan kultivoimaan päivittäin. Itseasiassa, tapa jolla hän suhtautui näihin tunteisiin oli niin keskeinen, että se saattaa olla yksi merkityksellisimmistä asioista, joita hänen opetuksillaan on tarjottavana nykypäivän amerikkalaiselle kulttuurille.
Samvega on se mitä nuori prinssi Sidhartha tunsi ensikohtaamisessaan vanhenemisen, sairauden ja kuoleman kanssa. Se on vaikea sana käännettäväksi, sillä se kattaa niin monimutkaisen alueen – vähintäänkin kolme eri tunneryhmää yhdistyvät: painostava järkytyksen tunne, pelko ja vieraantuminen jotka syntyvät tavanomaisesti eletyn elämän merkityksettömyyden ja turhuuden oivaltamisesta, herättävä tunne omasta tyytyväisyydestämme ja siitä hölmöydestä että annamme itsemme elää näin sokeina; ja eräänlainen hätääntymisen ja kiireen tunne pyrkimyksessä löytää jokin keino ulos tästä merkityksettömästä kehästä. Tämä on tunteiden rykelmä jonka me kaikki olemme joskus kokeneet kasvaessamme, mutta en tiedä mitään yksittäistä termiä joka kykenisi kuvaamaan kaikki kolme asianmukaisella tavalla. Olisi hyödyllistä jos meillä olisi jokin sellainen termi, mutta ehkä se itsessään on jo tarpeeksi hyvä syy adoptoida samvega meidän kieleemme.
Sen lisäksi, että buddhalsuus tarjoaa tämän hyödyllisen termin, se tarjoaa myös toimivan strategian suhteessa niihin tunteisiin jotka ovat sen takana – tunteisiin, joita oma kulttuurimme pitää uhkaavina ja joihin se suhtautuu taitamattomasti. Meidän kulttuurimme ei luonnollisestikaan ole ainoa jota samvegan tunteet uhkaavat. Siddharthan tarinassa, isän reaktio nuoren prinssin löytöön kuvaa tapaa jolla useimmat kulttuurit yrittävät käsitellä näitä tunteita: hän yritti vakuuttaa prinssiä siitä että tämän standardit onneen olivat mahdottoman korkeat, ja samalla yritti kiinnittää hänen huomionsa muihin asioihin, parisuhteisiin ja kaikkiin mahdollisiin aistinautintoihin. Yksinkertaisesti sanottuna strategiana oli saada nuori prinssi madaltamaan rimaansa ja tyytymään onneen, joka ei ollut absoluuttista eikä erityisen puhdasta.
Jos nuori prinssi eläisi amerikassa tänään, hänen isällään olisi ollut muita työkaluja, joilla käsitellä prinssin tunteita, mutta perustavanlaatuinen strategia olisi ollut sama. Me voimme hyvin kuvitella kuinka hän vie prinssin uskonnolliselle neuvonantajalle, joka opettaisi hänet uskomaan että Jumalan luomakunta on pohjimmiltaan hyvä ja ettei kannata kiinnittää huomiota niihin asioihin jotka voisivat horjuttaa uskoa tämän asian suhteen. Tai hän saattaisi viedä tämän psykoterapeutille joka suhtautuisi samvegan tunteisiin kykenemättömyytenä hyväksyä todellisuus. Jos puheterapiat eivät kantaisi hedelmää, terapeutti voisi määrätä mielialalääkkeitä jotka muuntaisivat nämä tunteen niin, että nuori mies voisi jälleen tulla tuotteliaaksi ja hyvin sopeutuneeksi yhteiskunnan jäseneksi.
Jos isä olisi todella trenditietoinen, hän saattaisi etsiä käsiinsä dharmaopettajan, joka voisi kehottaa prinssiä etsimään onnea elämän pienistä mutta ihmeellisistä nautinnoista – kupillisesta teetä, kävelystä metsässä, aktivismista ja toisten kipujen ja surujen lieventämisestä. Mitä siitä että nämä onnellisuuden muodot lakkaisivat ikääntymiseen, sairauteen ja kuolemaan, hänelle sanottaisiin. Tämä nykyhetki on kaikki mitä meillä on, joten meidän tulisi arvostaa tätä katkeranmakeaa mahdollisuutta nauttia näistä lyhyistä onnentunteista kuitenkaan takertumatta niihin.
On epätodennäköistä että tarinasta tuttu leijonan-sydäminen-prinssimme ottaisi vastaan mitään näistä hyväätarkoittavista neuvoista. Hän näkisi sen propagandana vaimean epätoivon leimaamaa elämää varten joka kehottaisi häntä pettämään sydämensä. Mutta jos hän ei löytäisi apua näistä neuvoista, minne hän voisi mennä yhteiskunnassamme? Toisin kuten aikansa Intiassa, meillä ei ole hyvin vakiintunutta ja yhteiskunnallisesti hyväksyttyä vaihtoehtoa sille, että olisi taloudellisesti tuottelias yhteiskunnan jäsen. Jopa meidän kontemplatiivisia uskonnollisia sääntökuntiamme arvostetaan niiden kyvystä tuottaa markkinoille viiniä, leipää ja hunajaa. Niinpä prinssi tuskin löytäisi muuta vaihtoehtoa kuin liittyä ajelehtijoihin ja väliinputoajiin, radikaaleihin ja vallankumouksellisiin, toimeentulon metsästäjiin ja selviytyjiin jokta elävät vakiintuneen yhteiskunnan reunamilla.
Hän kohtaisi monia teräviä mieliä ja herkkiä sieluja näissä joukoissa, mutta ei mitään koottua ja todistettua syvällistä vaihtoehtoisia viisautta josta ammentaa. Joku saattaisi antaa hänelle Thoreaun tai Muirin kirjan, mutta nämä kirjoitukset eivät tarjoaisi hänelle tyydyttävää analyysia vanhenemisestä, sairaudesta ja kuolemasta eikä mitään neuvoja siitä kuinka ne olisi mahdollista ylittää. Ja koska marginaalissa eläville ei ole juuri minkäänlaista turvaverkkoa, hän joutuisi laittamaan suuren määrän voimistaan yksinkertaiseen toimeentulonsa turvaamiseen niin, että hänellä jäisi vain vähän aikaa paneutua omaan ratkaisuunsa samvegan asettaman pulman kanssa. Hän saattaisi kadota, ilman mahdollisuutta saavuttaa Buddhuutta – ehkä Utahin kanjoneihin tai Yukonin metsiin, jälkiä jättämättä.
Meidän onneksemme prinssi kuitenkin syntyi yhteiskuntaan, joka tarjosi tukea ja kunnioitusta niille jokta ovat haluttomia osallistumaan yleisiin tavoitteisiin. Tämä antoi hänelle mahdollisuuden etsiä ratkaisua samvegan ongelmaan, joka todella tuntui merkitykselliseltä sydämellisellä tavalla.
Ensimmäinen askel tässä ratkaisussa kuvataan prinssi Sidharthan tarinassa hänen reaktiossaan neljänteen henkilöön jonka hän kohtasi kulkiessaan palatsin ulkopuolella: kohtaaminen kontemplatiivsen askeetikon kanssa. Tunne jota hän tällöin tunsi on nimeltään pasada, jälleen monimutkainen tunteiden yhdistelmä joka usein käännetään ”selkeydeksi” ja ”tyyneksi itsevarmuudeksi”. Se on tunne joka estää samvegaa muuttumasta epätoivoksi. Prinssin tapauksessa hän sai selkeän käsityksen omasta tilanteestaan sekä tiestä. joka johtaisi ulos siitä, joka johtaisi johonkin joka on ikääntymisen, sairauden ja kuoleman tuollapuolen, samalla hän tunsi olonsa varmaksi siitä että tämä tie oli toimiva.
Kuten varhaiset buddhalaiset opetukset vapaasti myöntävät, ahdinko johtuu siitä että syntymän, vanhenemisen ja kuoleman sykli on merkityksetön. Tätä tosiasiaa ei pyritä kieltämään ja näin meidän ei tarvitse olla epärehellisiä tai sulkea silmiämme todellisuudelta. Kuten eräs opettaja on sanonut, buddhalaisuuden tunnustus kärsimyksen todellisuudesta – joka on niin tärkeä, että sitä kunnioitetaan ensimmäisenä jalona totuutena – on lahja siinä, että se vahvistaa meidän herkimmän ja suorimman kokemuksemme asiasta, kokemuksen joka kielletään monissa muissa traditoissa.
Siitä eteenpäin varhaiset opetukset kehottavat meitä kehittämään herkkyytämme, jotta voimme nähdä että kärsimyksen todellinen syy ei ole tuolla ulkona, yhteiskunnassa tai jossain toisessa olennossa, vaan täällä sisällä, haluamisessa joka on läsnä jokaisessa yksittäisessä mielessä. Tämän jälkeen opetukset toteavat, että on olemassa kärsimyksen loppu, vapautuminen kierteestä. Ja ne osoittavat tien tuohon vapautumiseen, kehittämällä jaloja ominaisuuksia, jotka ovat jo piilevinä mielessä, siihen pisteeseen että halusta voidaan luopua ja mieli voi avautua kuolemattomalle. Näinpä ongelmalla on käytännöllinen ratkaisu, ratkaisu joka on jokaisen ihmisen saavutettavissa.
Se on myös ratkaisu, joka on avoin kriittiselle kyseenalaistamiselle ja tutkimiselle – tämä osoittaa kuinka varma Buddha oli siitä ratkaisusta, jonka hän löysi samvegan ongelmaan. Tämä on yksi niistä autenttisen buddhalaisuuden ominaisuuksista, joka eniten vetoaa ihmisiin jotka ovat saaneet tarpeeksi siitä että heitä kehotetaan kieltämään ne oivallukset jotka aluksi inspiroivat heidän samvegan tunteitaan.
Itseasiassa, varhainen buddhalaisuus ei ole vain varma siitä, että se pystyy käsittelemään samvegan tunteet, mutta se on myös yksi harvoista uskonnoista jotka kehottavat aktiivisesti kultivoimaan ja kehittämään niitä huomattavan pitkälle. Sen ratkaisu elämän ongelmiin vaatii niin paljon omistautunutta harjoitusta, että vain vahva samvega voi estää harjoittavan buddhalaisen lipemästä takaisin vanhoihin tapoihinsa. Tästä johtuen suosittellaan että kaikki buddhalaiset, miehet ja naiset, maallikot ja vihkimyksen saaneet munkit tai nunnat harjoittaisivat päivittäin vanhenemisen, sairauden ja kuoleman kontemplaatiota kehittääkseen samvegaa ja että he omien voimiensa avulla veisivät tämän samvegan askeleen pidemmälle, pasadaan.
Niille ihmisille joiden samvegan tunne on niin vahva että haluavat hylätä kaikki sosiaaliset sitoumukset, jotka estävät heitä seuraamasta polkua kärsimyksen lakkaamiseen buddhalaisuus tarjoaa kauan varmistetun viisauden lähteen josta he voivat ammentaa, sekä turvaverkon: luostariyhteisön, instituution joka mahdollistaa maallikko yhteisön jättämisen ilman että tarvitsee huolehtia yksinkertaisesta selviytymisestä. Niille jotka eivät voi jättää sosiaalisia sitoumuksiaan, buddhalaiset opetukset tarjoavat tavan elää maailmassa ilman että joutuu sen valtaan, elämällä anteliaisuuden, moraalin ja meditaation tukemaa elämää jotka vahvistavat niitä mielen ominaisuuksia jotka johtavat kärsimyksen loppumiseen.
Näiden kahden buddhalaisen yhteisön välinen symbioottinen suhde takaa että kumpikin hyötyy kanssakäymisestä toisen kanssa. Maallikojen tuki varmistaa ettei luostariyhteisöjen jäsenten tarvitse olla huolissaan ruuasta, vaatetuksesta ja asuinsijasta ja kiitollisuus, jota luostariyhteisöjen harjoittajat tuntevat tästä vapaasta anteliaisuudesta estää heitä muuttumasta hylkiöiksi tai ihmisvihaajiksi. Samalla yhteys luostariyhteisöihin auttaa maallikoita pitämään yllä oikeaa perspektiiviä elämään joka ruokkii sitä samvegaa ja pasadaa jota he tarvitsevat ettei valtavirran talouselämän materialistinen propaganda tylsistyttäisi ja johtaisi heitä harhaan.
Näin buddhalainen asenne elämää kohtaan ruokkii samvegaa, selkeää hyväksymistä syntymän, vanhenemisen ja kuoleman muodostaman syklin merkityksettömyyttä ja kehittää sitä pasadaan, luottavaiseen polkuun kuolemattomaan. Tuo polku ei sisällä ainoastaan aikojen kestämää ohjausta, mutta myös yhteisöllisen instituution joka ruokkii sitä ja pitää sen elossa. Nämä kaikki ovat asioita joita yhteiskuntamme epätoivoisesti tarvitsee. On sääli että tämänhetkisissä pyrkimyksissä tuoda buddhalaisuutta osaksi valtavirtaa nämä osat traditiota jätetään huomiotta. Unohdamme jatkuvasti että yksi osa buddhalaisuuden vahvuuksista on sen kyky pitää yksi jalka valtavirran ulkopuolella ja että perinteinen vertauskuva harjoitukselle on virran ylittäminen vastarannalle. Minun toivoni on että voimme pitää nämä asiat mielisämme ja ottaa ne sydämiimme niin, ettemme menetä jotain olennaista pyrkimyksessämme löytää myyvän buddhalaisuuden muodon.
Affirming the Truths of the Heart , alkuperäinen englanninkielinen essee